Muutaman kymmenen minuuttia moottoritietä ajettuamme alkoi raekuuro. Pitelin järkevästi korviani kun järeät rakeet iskeytyivät autoon. Mietin millä tavalla auton tuulilasi hajoaa: iskeytyykö se tuhansiksi siruiksi vai putoaako muutamana isona palasena syliimme.

Auto oli niin täyteen pakattu tavaroita että istuin nenä kiinni tuulilasissa.  Olin edellisenä iltana stressannut sitä kuinka saan kaikki maallisen omaisuuteni tässä maassa mahtumaan autoon mutta olisi vain pitänyt luottaa paikalliseen pakkaustaitoon.  Se lähentelee taidetta kuinka paikalliset saavat kuljetettua pienessä tilassa valtavat määrät tavaraa, ihmisiä ja eläimiä. Eräs ajankuluista liikenteessä on laskea kuinka monta ihmistä on saatu mahdutettua yhden moottoripyörän päälle. Ennätykset liikkuvat viidessä, mutta olen kuullut tarinoita jopa seitsemästä perheenjäsenestä pyörän päällä. Mutta nyt on todistettavasti osoitettu että Kaarinan itselleen haalimat maalliset esineet täällä maapläntillä mahtuu suhteellisen kivuttomasti Toyota XLi:hin.

Ajaessamme rakeita pakoon sillan alle kuskini vakuutti ettei tämä ollut edes pahin kuuro mitä hän on tällä tiellä kokenut. Eivätkä rakeet tietenkään tehneet autoon naarmuakaan.

Moottoritietä ylläpitävien viranomaisten varoituksen pilkuttivat tasaisen tylsää suoraa: Better late than never, Obey all traffick signals, Tiredness kills, Take a break, Use dim lights at dusk and dawn, Avoid frequent lane changes. Näillä neuvoilla eteenpäin.

Jossakin vaiheessa riisipellot ja sokeriruokoviljelmät muuttuivat rakennuksiksi, sitten rakennusten ryppäiksi jotka ulottivat lonkeronsa seuraavaan ryppääseen. Tervetuloa Kaupunkiin.

Olohuoneessa sohvilla istuu Mr. Aqeel, armeijan entinen luutnantti, hänen vaimonsa ja kaksi persialaista kissaa. Minun vieressäni istuu turvallisesti Mr. Aqeelin vaimo. Lattialla ryömii hänen nuorimmaisensa, pieni Yasim, joka on kaikkien huomion keskipisteenä. Luutnantin vaimo kysyy mitä olin mieltä yläkerran asunnosta. Ensireaktioni ei ollut täysin positiivinen totta puhuen. Oli myöhä, takana pitkä päivä ja pirun väsyneenä halusin nukkumaan.  Olimme ajaneet talolle monimutkaista reittiä, enkä tiennyt yhtään missä päin Kaupunkia olimme. Ajattelin, että jos asuisin täällä saisin joka päivä jännittää löydänkö takaisin kotiin.  Lupasin perheelle harkitsevani asiaa ja lähdin tutulla Mehranilla takaisin kohti majapaikkaa.

Autossa Mr. Aqeel kertoi oman mielipiteensä. Hänestä tämä paikka oli ehdottomasti paras, se olisi kovin lähellä kouluani ja turvallinen alue. Ihmettelin hetken mutta sitten huomasin että parin minuutin ajomatkan jälkeen olimme kääntyneet juuri sille isolle tielle jonka varrella kouluni sijaitsee.

Päätös oli helppo. Tässä valtavassa kaupungissa olin käytännöllisesti katsoen paitsi kouluni vieressä, mutta myös aivan lähellä kaupungin parhaita ostosalueita ja ravintoloita. Siis aivan Keskustassa.

Pysähdyimme matkalla vanhassa kaupungissa ja söimme kadun vierustalla khoijaa. Kylmä maito ja jäätelö viilensivät kuumassa illassa. Ehkä tämä Kaupunkiin muutto ei sittenkään ole kovin niin kovin kivulias projekti.

Kaatosade soittaa Mehranin kattoa. Katson kaupan ulkopuolella sateessa värjötteleviä vuohia. Raskaiden pisaroiden  kastelemat turkit painuvat kasaan ja eläimet näyttävät  pieniltä, kuin patsailta. Juuri nyt ei liikuta minnekään. Kaupungissa sataa.

Olin nyt nähnyt asuntoja jotka ovat enemmän minun maailmastani. Osa on juuri valmistuneita, kiiltäviä ja prameita. Asunnot olivat hyvillä alueilla, varustettu viimeisintä huutoa olevilla elektronisilla vempeleillä, mutta myös tuhottoman kaukana yliopistosta. Viettäisin ison osan päivästä Kaupungin kaoottisessa liikenteessä. En ollut ajatuksesta kovinkaan innostunut.

Vielä oli kuitenkin yksi paikka jäljellä. Olin löytänyt ilmoituksen vanhasta lehdestä ja Mr. Aqeel oli järjestänyt tapaamisen illaksi. Tiesin etten jaksaisi etsimistä enää kauaa, ja illan jälkeen minun olisi tehtävä jokin sortin valinta.

Asunto-projektin neljäs päivä.

Tiesin melkein heti että olemme menossa aivan väärään suuntaan. Aina kun riksha pysähtyi liikennevaloihin yritin liikenteen melun seassa saada huudetuksi kuskille olevamme matkalla jonnekin aivan muualle kuin pitäisi. Joskus hän kääntyi, hymyillen vanhan miehen leveää hymyä keltaiset hampaat kiiltäen ja jatkoi matkaa.

Matka olisi varmasti jatkunut loputtomiin ellemme olisi tulleet rajoitetulle alueelle ja poliisi estänyt toivottoman taipaleemme. Olin matkalla erääseen Kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä ja kuski oli onnistunut viemään minut jonnekin hornan tuuttiin Minulla ei ollut mitään aavistusta missä olin. Kun riksha oli vihdoin pysäytetty ja minulla kuskin huomio soitin minua odottaville asunnonvälittäjille ja käskin heidän antaa kuskille ajo-ohjeita. Pari puhelua myöhemmin olimme jälleen liikenteessä ja Nokian akku vetää viimeisiään.

Muutaman mutkaisen sivukadun jälkeen alan tunnistaa isompia katuja ja helpotuksekseni huomaan olevamme menossa oikeaan suuntaan. Pian minun ja päämääräni välissä on enää iso silta ja viiton kuskia hullun lailla ajamaan sillalle. Hän kaartaakin sen alle ja pysäyttää rikshan. Rikkinäisen puheen ja viittomien ansiosta ymmärrän ettei hänen vanhalla menopelillään voi ajaa sillalle, vain ympäristöystävällisen nelitahtimoottoriset rikshat pääsevät alueelle. Vanhalla miehellä tahteja löytyy vain kaksi. Hän osoittaa kädellään sillan toiseen päähän ja kertoo päämääräni olevan siellä, ja kehottaa minua kävelemään loput matkasta.

Tätä selvittäessä paikalle on saapunut mies joka kysyy Englanniksi että mikä on hätänä. Kuski selvittää tilanteen. Mies levittää kätensä ystävälliseen tervehdykseen ja kertoo hänen auttavan minut toiselle puolelle siltaa, olenhan heidän vieraansa tässä maassa. En ole varauksettoman innostunut tästä tarjouksesta, ja mies lukee epäluuloni nopeasti kasvoiltani. "Don't worry, we'll take care of you!" Samalla hän nostaa kameezinsa helmaa ja näen housuihin tungetun aseen perän. Jostakin syystä vakuuttavaksi tarkoitettu ele ei saa minua uskomaan miehen hyvistä tarkoitusperistä.

Käyn nopeasti läpi vaihtoehtoni. Sillan alla kulkevien junaratojen ja niiden takana olevien telttarivistöjen läpi kulkeminen yksin ei houkuttele. Minä ja rikshakusi olemme yhtä kyllästyneitä toisiimme, ja luulen että hän jättää minut tähän joka tapauksessa. Oppaaksi tarjoutunut mies kantaa asetta. Yritän selittää etten tarvitse apua mutta hän on sinnikäs. Tiedän että hän voi tehdä minulle mitä haluaa . Puhelimessa on akkua ehkä yhteen puheluun. Maksan rikshakuskille kyydistä ja jatkan matkaa kävellen uuden tuttavuuteni kanssa.

Hypimme yli raiteiden, ja pujottelemme telttarivistöjen läpi, mies selittäen koko ajan jotakin josta ymmärrän vain sanan sieltä täältä. Pian huomaan tutun rakennuksen, ja kun olen aivan varma missä olen sanon miehelle pärjääväni yksin. Hän hymyilee kohteliaasti, sanoo hyvästit ja kääntyy takaisin.

Päätän etten enää tunne huonoa omatuntoa Mr. Aqeelin ajan kuluttamisesta asunnonetsintääni, ja ainoastaan hänen turvallinen Mehraninsa kuljettaisi minua tästä eteenpäin.

Asunnon hankkimis-projektin kolmas päivä. Olen laajentanut avustajapiiriäni Mr. Aqeelista suunnilleen kaikkiin jotka Kaupungista tunnen. Se ei ole kovin suuri seurue.

Asunnon etsintä on hyvinkin osoittautunut siksi seikkailuksi jonka Mies ennusti. Täällä ei todellakaan voi tiedä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. En aamulla olisi uskonut että asunnonhakureissullani päädyn Kaupungin Stock Exchangeen jossa minua luultiin kansainväliseksi businessnaiseksi. Tai että tapaan miehen joka vastikään vapautettiin syytteistä vaikka kavalsi huomattavan summan jonkun muun rahaa. Se kertoili laveasti asuneensa vastikään Kanadassa muttei maininnut sitä, että lähti sinne pakoon paikallista poliisia ja todennäköistä pidätystä.

Yllätyksenä tuli myös se, että tuttu jonka arvelin olevan paras apurini asunnon hankkimisessa haluaakin minut heidän yläkertaansa asumaan. Syynä yllättävään intoon majoituksen tarjoamiseen on  pihalla toimettomana seisova auto, jolla tulevaisuudessa ajetaan minun vuokrarahojeni kustantamilla bensoilla. Mitkään kohteliaat kieltäytymisyritykset eivät toimineet. Kaikkihan oli jo valmiiksi suunniteltu: pyykit hoituu, vaimo tekee ruoat ja hän hoitaa kuljetuksen yliopistolle joka aamu. Jep.

Tässä vaiheessa aloin olla aika epätoivoinen. Olin nälkäinen ja dehydrated, ja väsynyt päivien kiertämisestä. Tarkoituksenani on aina ollut olla kulttuurisesti kohtelias ja olla syömättä ja juomatta paastoavien ihmisten edessä. Mutta en ennen olekaan ollut metsästämässä asuntoa paahtavassa kuumuudessa, useita hikisiä päiviä peräkkäin.

Päivän kuumin hetki oli tunteja auringossa seisseessä Mehranissa, jonka alkeellinen tuuletusjärjestelmä ei toiminut. Selviytymisvälineenä oli nippu muistiinpanoja joilla leyhyttelin hieman vähemmän kuumaa ilmaa kasvoilleni.

Mr. Aqeel on kuljettanut minua Mehranillaan ympäri kaupunkia nyt pari päivää. Olemme kiertäneet asuntoja jotka hän on etukäteen valinnut  minulle sopiviksi. Ensimmäisessä ei ollut ollenkaan ikkunoita, toinen oli ahdettu toisen talon tontin nurkkaan ja niin huonossa kunnossa että ihmettelin miten seinät olivat yhä pystyssä. Talossa olisin voinut uudelleenesittää sadun kolmesta porsaasta ja pahasta sudesta, minä huterassa tönössäni paikallisen Rosmon armoilla tietäen että jos se hieman seinää kolauttaa koko roska on minun niskassani.

Kolmas talo olisi tarkoittanut kiinteää yhteiseloa paikallisen poliisin ja hänen lapsikatraansa kanssa.  Vuokratessani asunnon he muuttaisivat sen yläkertaan, ja pystyisivät vaivattomasti kuulemaan kaiken erilaisten asunnon avonaisten osien ja huterien ovien kautta. Ei kiitos, edelleen.

Välillä kävin vierailulla Mr. Aqeelin perheen luona. Nähdessäni hänen asuntonsa ymmärsin  miksi olimme kiertäneet kyseisiä asuntoja.  Tarvitsisin jonkun joka tuntee mitä ulkomaalainen tarvitsee voidakseen selviytyä tämänkaltaisessa maassa – sekä henkisesti että fyysisesti.

Perheen kotiin astuessani minut sysättiin heidän vastaanottohuoneeseensa. Vuoronperään kaikki perheen jäsenet kävivät ihmettelemässä minua, lapset kurkkivat ikkunoista ja tirskuivat kun huomasin heidät.

Hyvin nopeasti eteeni ilmestyi reilunkokoinen tarjotin täynnä ruokaa.  Kun yritin epätoivoisesti päättää onko epäkohteliaampaa syödä paastoavien ihmisten edessä vai kieltäytyä kokonaan tarjotuista ruoista pöytä jolla herkut lepäsivät oli työnnetty jalkoihini niin kiinni etten päässyt liikkumaan. Kirjaimellisesti.  Päättelin siitä, että ehkä syöminen on tässä tapauksessa pienempi paha. Tässä vaiheessa vastuskykyni ei myöskään ollut kovin voimakas vaan nälkä ja jano tekivät päätöksen helpoksi.

Itse iftarin aikaan minut kutsuttiin syömään perheen kanssa päivän ensimmäinen ja tärkein ateria. Oli kunnia istua lattialla perheen ruokalajien  ympärille muodostamassa piirissä, katsoa isoäidin hampaatonta hymyä ja kuulla isoisän ruokaa tahdittavat yllättävät röyhtäykset.

Toiseen kaupunkiin muuttaminen ei ole täällä aivan pieni projekti. Uuden asunnon etsiminen suhteellisen vieraasta kaupungista samalla kun aloitan uuden työn aiheuttaa enemmän ja enemmän pelonsekaista stressiä. Puhelimessa Mies kehottaa minua ottavan sen uutena seikkailuna. Mitään vähempää en reissulta odotakaan. Toivon vain että sillä  on onnellinen loppu. On vain pakko luottaa Saksalaiseen kaaosteoriaan: ennen pitkään asioilla on taipumus järjestyä. 

Niinpä edessä on bussimatka uuteen kotikaupunkiin. Olen varustautunut  kekseillä, kuivatuilla hedelmillä ja pinolla puhelinnumeroita jos kaikki meneekin päin sitä kuuluisaa helvettiä. Vastassa bussiasemalla on toivottavasti Raisin serkku, mies jota en ole koskaan ennen tavannut, ja jonka uusi tehtävä on  auttaa minua etsimään minulle koti.

Paljoa ei ole Pääkaupungissa muuttunut sitten viime näkemän. Seitsemän tähden hotellin rakennusprojekti on vielä suuri monttu keskustassa,  ja loppukesän kuuma aurinko on taas löytänyt täyden tehonsa.

Joitakin uudistuksia kuitenkin. Taksikuskit yrittivät nyt esittää käyttävänsä turvavöitä, kertoen tietäväisinä että etupenkeillä ilman turvavöitä olevia uhkaa kolmensadan rahan suuruinen sakko.  Ennen turvavyö oli takseissa tuntematon käsite, ja sen kiinnittäminen henkilökohtainen loukkaus kuljettajan ajotaitoja kohtaan. Vasta tuttujen tutkapaikkojen lähestyessä edessä roikkuva turvavyö todella kiinnitetään lukkoon.

Niin, ja minä olen muuttamassa pois, toiseen kapupunkiin, täällä vain sanomassa hei ja hyvästi.

Ramadan. Muslimien pyhä kuukausi jolloin paastotaan päivät ja syödään auringon laskun ja nousun välinen aika. Etupäässä Ramadanin aikana ollaan poissaolevia ja nukutaan.

Paras aika päivästä on juuri ennen Iftaria, hetkeä auringon laskiessa jolloin päivä paaston voi lopettaa syömällä ensin taatelin, ja sitten valtavat määrät muuta ruokaa.  Iftarin lähestymisen voi lukea kaupungista: tiet täyttyvät kotiin kiirehtivistä autoista ja pian on hiljaista, kadut kauniita tyhjyydestä.  

Juuri ennen iltakuutta parvekkeelle leijailee päivän ensimmäinen ruoan tuoksu. Alhaalla keittiöissä naiset kiirehtivät varmistamaan että kaikki on valmista kun moskeijan kaiuttimista lauletaan lupa aloittaa syöminen.

Eräs nopeasti oppimani läksy: juuri ennen iftaria ei kannata turvautua taksikyytiin. Ensimmäisen kerran elämässäni ruppanen Suzuki Mehran ohitti uudenkarhean Hondan, kuskin kaahatessa niin paljon kuin autosta lähtee, samalla vastaten kännykkään josta vaimon vihainen ääni kuuluu takapenkille asti, miehen yrittäessä arvioida kuinka kauan vielä ennen kuin on vihdoin kotona.

Juuri ennen iftaria kuskit muistuttavat huolestuttavasti Suomen maaseudulla baarien sulkemisajan jälkeen vastaan tulevia urhoja. Veren sokeripitoisuuden alhaisuus vaikuttaa yllättävän samalla tavalla ajokykyyn kuin lähikuppilassa illan aikana nautitut Olvit. Varsinkin kun iso osa kuskin tarkkaavaisuudesta menee kännykän kellon katsomiseen.

Silloin on parempi olla kotona, nauttia hiljentyvästä kaupungista ja kuunnella sen kollektiivista helpotuksen huokausta siitä että aivan pian saa taas syödä.