Muutaman kymmenen minuuttia moottoritietä ajettuamme alkoi raekuuro. Pitelin järkevästi korviani kun järeät rakeet iskeytyivät autoon. Mietin millä tavalla auton tuulilasi hajoaa: iskeytyykö se tuhansiksi siruiksi vai putoaako muutamana isona palasena syliimme.

Auto oli niin täyteen pakattu tavaroita että istuin nenä kiinni tuulilasissa.  Olin edellisenä iltana stressannut sitä kuinka saan kaikki maallisen omaisuuteni tässä maassa mahtumaan autoon mutta olisi vain pitänyt luottaa paikalliseen pakkaustaitoon.  Se lähentelee taidetta kuinka paikalliset saavat kuljetettua pienessä tilassa valtavat määrät tavaraa, ihmisiä ja eläimiä. Eräs ajankuluista liikenteessä on laskea kuinka monta ihmistä on saatu mahdutettua yhden moottoripyörän päälle. Ennätykset liikkuvat viidessä, mutta olen kuullut tarinoita jopa seitsemästä perheenjäsenestä pyörän päällä. Mutta nyt on todistettavasti osoitettu että Kaarinan itselleen haalimat maalliset esineet täällä maapläntillä mahtuu suhteellisen kivuttomasti Toyota XLi:hin.

Ajaessamme rakeita pakoon sillan alle kuskini vakuutti ettei tämä ollut edes pahin kuuro mitä hän on tällä tiellä kokenut. Eivätkä rakeet tietenkään tehneet autoon naarmuakaan.

Moottoritietä ylläpitävien viranomaisten varoituksen pilkuttivat tasaisen tylsää suoraa: Better late than never, Obey all traffick signals, Tiredness kills, Take a break, Use dim lights at dusk and dawn, Avoid frequent lane changes. Näillä neuvoilla eteenpäin.

Jossakin vaiheessa riisipellot ja sokeriruokoviljelmät muuttuivat rakennuksiksi, sitten rakennusten ryppäiksi jotka ulottivat lonkeronsa seuraavaan ryppääseen. Tervetuloa Kaupunkiin.

Olohuoneessa sohvilla istuu Mr. Aqeel, armeijan entinen luutnantti, hänen vaimonsa ja kaksi persialaista kissaa. Minun vieressäni istuu turvallisesti Mr. Aqeelin vaimo. Lattialla ryömii hänen nuorimmaisensa, pieni Yasim, joka on kaikkien huomion keskipisteenä. Luutnantin vaimo kysyy mitä olin mieltä yläkerran asunnosta. Ensireaktioni ei ollut täysin positiivinen totta puhuen. Oli myöhä, takana pitkä päivä ja pirun väsyneenä halusin nukkumaan.  Olimme ajaneet talolle monimutkaista reittiä, enkä tiennyt yhtään missä päin Kaupunkia olimme. Ajattelin, että jos asuisin täällä saisin joka päivä jännittää löydänkö takaisin kotiin.  Lupasin perheelle harkitsevani asiaa ja lähdin tutulla Mehranilla takaisin kohti majapaikkaa.

Autossa Mr. Aqeel kertoi oman mielipiteensä. Hänestä tämä paikka oli ehdottomasti paras, se olisi kovin lähellä kouluani ja turvallinen alue. Ihmettelin hetken mutta sitten huomasin että parin minuutin ajomatkan jälkeen olimme kääntyneet juuri sille isolle tielle jonka varrella kouluni sijaitsee.

Päätös oli helppo. Tässä valtavassa kaupungissa olin käytännöllisesti katsoen paitsi kouluni vieressä, mutta myös aivan lähellä kaupungin parhaita ostosalueita ja ravintoloita. Siis aivan Keskustassa.

Pysähdyimme matkalla vanhassa kaupungissa ja söimme kadun vierustalla khoijaa. Kylmä maito ja jäätelö viilensivät kuumassa illassa. Ehkä tämä Kaupunkiin muutto ei sittenkään ole kovin niin kovin kivulias projekti.

Kaatosade soittaa Mehranin kattoa. Katson kaupan ulkopuolella sateessa värjötteleviä vuohia. Raskaiden pisaroiden  kastelemat turkit painuvat kasaan ja eläimet näyttävät  pieniltä, kuin patsailta. Juuri nyt ei liikuta minnekään. Kaupungissa sataa.

Olin nyt nähnyt asuntoja jotka ovat enemmän minun maailmastani. Osa on juuri valmistuneita, kiiltäviä ja prameita. Asunnot olivat hyvillä alueilla, varustettu viimeisintä huutoa olevilla elektronisilla vempeleillä, mutta myös tuhottoman kaukana yliopistosta. Viettäisin ison osan päivästä Kaupungin kaoottisessa liikenteessä. En ollut ajatuksesta kovinkaan innostunut.

Vielä oli kuitenkin yksi paikka jäljellä. Olin löytänyt ilmoituksen vanhasta lehdestä ja Mr. Aqeel oli järjestänyt tapaamisen illaksi. Tiesin etten jaksaisi etsimistä enää kauaa, ja illan jälkeen minun olisi tehtävä jokin sortin valinta.

Jossakin tämän kaiken hässäkän lomassa minulla oli ollut ensimmäinen tunti. Opetan toisena opettajana kurssia nimeltä Islam ja Länsi. Etupäässä kurssi käsittelee näiden kahden välisiä suhteita: niiden välistä historiaa ja nykytilaa. Ja tietenkin sitä kuuluisaa kulttuurien välistä kolahtamista.

Ennen ensimmäistä tuntia työnjaosta oli ollut vain pikaisesti puhetta paikallisen kollegani kanssa. Hän esittelisi minut, ja kurssin, ja oppilaat. Niinpä sitten tunnin alettua huomasin seisovani luokan edessä yksin, hieman vajaa kolmekymmentä silmäparia tuijotti minua suorasukaisen uteliaasti.

Tartuin tuumasta toimeen. Noin neljänkymmenen minuutin jälkeen toinen opettaja  vihdoin saapui,  kokous yliopiston johdon kanssa oli kuulemma venähtänyt. Kehotin oppilaita käyttämään hyödykseen tämä aika ainutlaatuinen asetelma: nyt heillä olisi opettaja molemmista kurssin aiheen alueista, joilla varmasti olisi asioista hyvinkin erilaisia näkökulmia. Kehotin heitä kysymään paljon haastavia kysymyksiä. Ensimmäisen tunnin oppilaat olivat aika hiljaa, ihmetellen varmaan aika erinäköistä opettajaa kuin mihin he ovat tottuneet.

Asunto-projektin neljäs päivä.

Tiesin melkein heti että olemme menossa aivan väärään suuntaan. Aina kun riksha pysähtyi liikennevaloihin yritin liikenteen melun seassa saada huudetuksi kuskille olevamme matkalla jonnekin aivan muualle kuin pitäisi. Joskus hän kääntyi, hymyillen vanhan miehen leveää hymyä keltaiset hampaat kiiltäen ja jatkoi matkaa.

Matka olisi varmasti jatkunut loputtomiin ellemme olisi tulleet rajoitetulle alueelle ja poliisi estänyt toivottoman taipaleemme. Olin matkalla erääseen Kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä ja kuski oli onnistunut viemään minut jonnekin hornan tuuttiin Minulla ei ollut mitään aavistusta missä olin. Kun riksha oli vihdoin pysäytetty ja minulla kuskin huomio soitin minua odottaville asunnonvälittäjille ja käskin heidän antaa kuskille ajo-ohjeita. Pari puhelua myöhemmin olimme jälleen liikenteessä ja Nokian akku vetää viimeisiään.

Muutaman mutkaisen sivukadun jälkeen alan tunnistaa isompia katuja ja helpotuksekseni huomaan olevamme menossa oikeaan suuntaan. Pian minun ja päämääräni välissä on enää iso silta ja viiton kuskia hullun lailla ajamaan sillalle. Hän kaartaakin sen alle ja pysäyttää rikshan. Rikkinäisen puheen ja viittomien ansiosta ymmärrän ettei hänen vanhalla menopelillään voi ajaa sillalle, vain ympäristöystävällisen nelitahtimoottoriset rikshat pääsevät alueelle. Vanhalla miehellä tahteja löytyy vain kaksi. Hän osoittaa kädellään sillan toiseen päähän ja kertoo päämääräni olevan siellä, ja kehottaa minua kävelemään loput matkasta.

Tätä selvittäessä paikalle on saapunut mies joka kysyy Englanniksi että mikä on hätänä. Kuski selvittää tilanteen. Mies levittää kätensä ystävälliseen tervehdykseen ja kertoo hänen auttavan minut toiselle puolelle siltaa, olenhan heidän vieraansa tässä maassa. En ole varauksettoman innostunut tästä tarjouksesta, ja mies lukee epäluuloni nopeasti kasvoiltani. "Don't worry, we'll take care of you!" Samalla hän nostaa kameezinsa helmaa ja näen housuihin tungetun aseen perän. Jostakin syystä vakuuttavaksi tarkoitettu ele ei saa minua uskomaan miehen hyvistä tarkoitusperistä.

Käyn nopeasti läpi vaihtoehtoni. Sillan alla kulkevien junaratojen ja niiden takana olevien telttarivistöjen läpi kulkeminen yksin ei houkuttele. Minä ja rikshakusi olemme yhtä kyllästyneitä toisiimme, ja luulen että hän jättää minut tähän joka tapauksessa. Oppaaksi tarjoutunut mies kantaa asetta. Yritän selittää etten tarvitse apua mutta hän on sinnikäs. Tiedän että hän voi tehdä minulle mitä haluaa . Puhelimessa on akkua ehkä yhteen puheluun. Maksan rikshakuskille kyydistä ja jatkan matkaa kävellen uuden tuttavuuteni kanssa.

Hypimme yli raiteiden, ja pujottelemme telttarivistöjen läpi, mies selittäen koko ajan jotakin josta ymmärrän vain sanan sieltä täältä. Pian huomaan tutun rakennuksen, ja kun olen aivan varma missä olen sanon miehelle pärjääväni yksin. Hän hymyilee kohteliaasti, sanoo hyvästit ja kääntyy takaisin.

Päätän etten enää tunne huonoa omatuntoa Mr. Aqeelin ajan kuluttamisesta asunnonetsintääni, ja ainoastaan hänen turvallinen Mehraninsa kuljettaisi minua tästä eteenpäin.