Muutaman kymmenen minuuttia moottoritietä ajettuamme alkoi raekuuro. Pitelin järkevästi korviani kun järeät rakeet iskeytyivät autoon. Mietin millä tavalla auton tuulilasi hajoaa: iskeytyykö se tuhansiksi siruiksi vai putoaako muutamana isona palasena syliimme.

Auto oli niin täyteen pakattu tavaroita että istuin nenä kiinni tuulilasissa.  Olin edellisenä iltana stressannut sitä kuinka saan kaikki maallisen omaisuuteni tässä maassa mahtumaan autoon mutta olisi vain pitänyt luottaa paikalliseen pakkaustaitoon.  Se lähentelee taidetta kuinka paikalliset saavat kuljetettua pienessä tilassa valtavat määrät tavaraa, ihmisiä ja eläimiä. Eräs ajankuluista liikenteessä on laskea kuinka monta ihmistä on saatu mahdutettua yhden moottoripyörän päälle. Ennätykset liikkuvat viidessä, mutta olen kuullut tarinoita jopa seitsemästä perheenjäsenestä pyörän päällä. Mutta nyt on todistettavasti osoitettu että Kaarinan itselleen haalimat maalliset esineet täällä maapläntillä mahtuu suhteellisen kivuttomasti Toyota XLi:hin.

Ajaessamme rakeita pakoon sillan alle kuskini vakuutti ettei tämä ollut edes pahin kuuro mitä hän on tällä tiellä kokenut. Eivätkä rakeet tietenkään tehneet autoon naarmuakaan.

Moottoritietä ylläpitävien viranomaisten varoituksen pilkuttivat tasaisen tylsää suoraa: Better late than never, Obey all traffick signals, Tiredness kills, Take a break, Use dim lights at dusk and dawn, Avoid frequent lane changes. Näillä neuvoilla eteenpäin.

Jossakin vaiheessa riisipellot ja sokeriruokoviljelmät muuttuivat rakennuksiksi, sitten rakennusten ryppäiksi jotka ulottivat lonkeronsa seuraavaan ryppääseen. Tervetuloa Kaupunkiin.