Mr. Aqeel on kuljettanut minua Mehranillaan ympäri kaupunkia nyt pari päivää. Olemme kiertäneet asuntoja jotka hän on etukäteen valinnut minulle sopiviksi. Ensimmäisessä ei ollut ollenkaan ikkunoita, toinen oli ahdettu toisen talon tontin nurkkaan ja niin huonossa kunnossa että ihmettelin miten seinät olivat yhä pystyssä. Talossa olisin voinut uudelleenesittää sadun kolmesta porsaasta ja pahasta sudesta, minä huterassa tönössäni paikallisen Rosmon armoilla tietäen että jos se hieman seinää kolauttaa koko roska on minun niskassani.
Kolmas talo olisi tarkoittanut kiinteää yhteiseloa paikallisen poliisin ja hänen lapsikatraansa kanssa. Vuokratessani asunnon he muuttaisivat sen yläkertaan, ja pystyisivät vaivattomasti kuulemaan kaiken erilaisten asunnon avonaisten osien ja huterien ovien kautta. Ei kiitos, edelleen.
Välillä kävin vierailulla Mr. Aqeelin perheen luona. Nähdessäni hänen asuntonsa ymmärsin miksi olimme kiertäneet kyseisiä asuntoja. Tarvitsisin jonkun joka tuntee mitä ulkomaalainen tarvitsee voidakseen selviytyä tämänkaltaisessa maassa – sekä henkisesti että fyysisesti.
Perheen kotiin astuessani minut sysättiin heidän vastaanottohuoneeseensa. Vuoronperään kaikki perheen jäsenet kävivät ihmettelemässä minua, lapset kurkkivat ikkunoista ja tirskuivat kun huomasin heidät.
Hyvin nopeasti eteeni ilmestyi reilunkokoinen tarjotin täynnä ruokaa. Kun yritin epätoivoisesti päättää onko epäkohteliaampaa syödä paastoavien ihmisten edessä vai kieltäytyä kokonaan tarjotuista ruoista pöytä jolla herkut lepäsivät oli työnnetty jalkoihini niin kiinni etten päässyt liikkumaan. Kirjaimellisesti. Päättelin siitä, että ehkä syöminen on tässä tapauksessa pienempi paha. Tässä vaiheessa vastuskykyni ei myöskään ollut kovin voimakas vaan nälkä ja jano tekivät päätöksen helpoksi.
Itse iftarin aikaan minut kutsuttiin syömään perheen kanssa päivän ensimmäinen ja tärkein ateria. Oli kunnia istua lattialla perheen ruokalajien ympärille muodostamassa piirissä, katsoa isoäidin hampaatonta hymyä ja kuulla isoisän ruokaa tahdittavat yllättävät röyhtäykset.
Kolmas talo olisi tarkoittanut kiinteää yhteiseloa paikallisen poliisin ja hänen lapsikatraansa kanssa. Vuokratessani asunnon he muuttaisivat sen yläkertaan, ja pystyisivät vaivattomasti kuulemaan kaiken erilaisten asunnon avonaisten osien ja huterien ovien kautta. Ei kiitos, edelleen.
Välillä kävin vierailulla Mr. Aqeelin perheen luona. Nähdessäni hänen asuntonsa ymmärsin miksi olimme kiertäneet kyseisiä asuntoja. Tarvitsisin jonkun joka tuntee mitä ulkomaalainen tarvitsee voidakseen selviytyä tämänkaltaisessa maassa – sekä henkisesti että fyysisesti.
Perheen kotiin astuessani minut sysättiin heidän vastaanottohuoneeseensa. Vuoronperään kaikki perheen jäsenet kävivät ihmettelemässä minua, lapset kurkkivat ikkunoista ja tirskuivat kun huomasin heidät.
Hyvin nopeasti eteeni ilmestyi reilunkokoinen tarjotin täynnä ruokaa. Kun yritin epätoivoisesti päättää onko epäkohteliaampaa syödä paastoavien ihmisten edessä vai kieltäytyä kokonaan tarjotuista ruoista pöytä jolla herkut lepäsivät oli työnnetty jalkoihini niin kiinni etten päässyt liikkumaan. Kirjaimellisesti. Päättelin siitä, että ehkä syöminen on tässä tapauksessa pienempi paha. Tässä vaiheessa vastuskykyni ei myöskään ollut kovin voimakas vaan nälkä ja jano tekivät päätöksen helpoksi.
Itse iftarin aikaan minut kutsuttiin syömään perheen kanssa päivän ensimmäinen ja tärkein ateria. Oli kunnia istua lattialla perheen ruokalajien ympärille muodostamassa piirissä, katsoa isoäidin hampaatonta hymyä ja kuulla isoisän ruokaa tahdittavat yllättävät röyhtäykset.
Kommentit